joulukuuta 14, 2017
Johdanto
Elokuvien päähenkilöt miettivät, jos heistä tehtäisiin elokuva, kuka heitä näyttelisi. Kun yritän miettiä asiaa omalle kohdalleni, näyttelijän täytyisi olla jostain tunnetusta komediaklassikosta. Mutta hetken mietittyäni, en tunne itseäni hauskaksi ihmiseksi, joten komedianäyttelijä ei käy järkeen. Mutta entä jos näyttelijä olisikin jostain trilleristä? Sekään ei välttämättä riitä, mutta se on jo melko lähellä. Olenhan minä arveluttava ja oikukas persoona, joka voisi yhtä hyvin sopia myös draamaelokuvaan. Aamuisin taas olen kuin kauhuelokuvasta karannut, ainakin omasta mielestäni. Ehkä minä tarvitsen ihan oman genren minuun kohdistuvaan elokuvaan. Ajattelen myös mitä tyhjänpäiväisempiä asioita, sekä tiedän mitä turhempia faktoja. Tietääkö kukaan, mistä nimi "Amorin nuoli" on peräisin? Sitä minä arvelinkin, mutta tiedättekö mitä? Minä ikävä kyllä tiedän, eikä minulla ole hajuakaan, mitä minä sillä tiedolla teen. Eikö se ole aika ristiriitaista, kun ajatellaan, että Amor iskee nuolensa kahteen ihmiseen, jotta he rakastuisivat toisiinsa. Miksi joku haluaisi iskeä toista henkilöä nuolella, jos rakastaa? Niin joo totta, unohdin myös kertoa, että toisinaan ajattelen aivan liikaa ja etsin selitystä niin syvältä, että lopulta siinä ei ole enää mitään järkeä. Olen myös niin eläinrakas ihmispersoona, kun katson elokuvaa, minä en sure, jos ihminen kärsii tai lopulta kuolee elokuvassa, mutta jos näen yhdenkin koiran, jäniksen tai muun eläimen edes istuvan tienreunassa, en voi katsoa elokuvaa, jos en tiedä, mitä sille eläimelle lopulta tapahtuu. Minun on pakko tietää se, ennen kuin jatkan elokuvaa, koska muuten itken koko loppuillan, enkä saa unta. Muistan sen, kun äiti kertoi minulle elokuvasta nimeltä Hachiko, kuinka surullinen elokuva voi vain olla. Mutta minä silti menin katsomaan sen elokuvan ja nyt minua kaduttaa. Koko loppuelämäni ajan, enkä tule koskaan pääsemään siitä elokuvasta yli. Jotenkin pystyn samaistumaan niihin kärsiviin eläimiin ja minun tekisi mieli pelastaa joka ikinen yksinäinen koira ojasta ja jokainen pelokas, hylätty jäniksenpoikanen metsänreunalta. Pystyn myös samaistumaan melkein jokaiseen kappaleeseen, minkä kuulen. Varsinkin surullisiin lauluihin, jotkin sanat uppoavat niin täysin sieluun ja sydämeen. Nyt kun olemme käyneet minun persoonaani läpi, voimme kunnolla aloittaa. Tämä olen minä.
Mistä tämä alkoi
Aloitetaan vaikka suoraan peruskoulusta, sillä paljoa en tule muistamaan ajoista sitä ennen. Eli kävin ensimmäisen luokkani aika lähellä kotiani, vaikka koulu ei ollut kaukana, välillä kuljin sinne linja-autolla, välillä pyörällä. Muistan, kun yksi luokkakaverini asui juuri toisella suunnalla koulua ja kun kuljimme yhtä aikaa pyörällä, kilpailimme, kumpi olisi kouluun johtavalla polulla ensin. Melko usein olimme samaan aikaan koulun edustalla. Kouluni oli aika pieni, luokkia taisi olla vain neljänteen luokkaan saakka, koulussa oli yksi sali, joka toimi liikunta, sekä juhlasalina. Käsitöitä en paljon tehnyt, varsinkaan puukäsitöitä astmani vuoksi. Vielä silloin jouduin ottamaan inhalaattorini ja sen valtavan, hävettävän piipun mukaani. Eniten inhosin sitä, kun koulun vessat olivat niin epäkäytännölliset. Jos halusit vessaan, jouduit kiertämään sinne ulkokautta, tai sitten, jos keittiöntädit olivat mukavia, niin keittiön kautta. Mutta todella usein menin ulkokautta, ja tietysti yhdessä luokkakaverini kanssa. En muista, menikö kukaan, ainakaan tytöistä yksin sinne. En ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä, kun tyttöjen vessasta löytyi sammakoita. Niitä oli pihat täynnä silloin tällöin. Ja tunsin oloni erittäin etätasa-arvoiseksi, kun pojat saivat vaihtaa liikuntavaatteet luokassa, tytöt kellarissa. Niin tosiaan, pukuhuoneitahan tässä koulussa ei ollut. Eli tyttöjen täytyi kävellä portaita pitkin kellariin, josta löytyi pesuhuone ja sauna. Jouduimme kulkemaan erään oven vierestä, joka usein oli auki, mutta huone oli pimeä ja sieltä kuului aina pelottavaa huminaa ja muita outoja ääniä. Lopulta saimme tietää, että vanhemmat oppilaat olivat pelotelleet meitä ja huoneesta kantautuva humina taisi olla jokin tuuletin. Siitä se kylmän tunne oven kohdalla johtuikin. Minulla ei ollut paljon sellaisia kavereita, joita näin vapaa-ajalla. Yhtä kaveria näin melkein joka päivä, mutta olimme tunteneet jo vauvasta saakka. Sekä minulla oli kavereita naapurissamme. Kaksi veljestä, joita myös näin paljon, mutta heidän muutettuaan yhteydenpito pikkuhiljaa väheni. Tätä koulua kävin vain vuoden verran, sillä koulu jouduttiin sulkemaan, minkä muun kuin rahan vuoksi. Kouluun kulutettavat rahat käytettiin kaupungin nähtävyyden rahoittamiseksi ja aina välillä saatan käydä vanhan kouluni pihalla katselemassa ja todeta:- Tätä koulua kävin monta, monta vuotta sitten. No siirryin toiseen kouluun toisella vuodella, en joutunut kovin kauas, mutta tämä koulu oli todella iso. Kouluun kuului ala- sekä yläaste ja oppilaita oli lähemmäs 500. Jos oikein muistan. Mutta suuri se oli. Suurin osa entisestä koulustani siirtyi tähän samaan kouluun, joten paljon vanhoja tuttuja oli minun luokallani, muutama oli käynyt ensimmäisen luokan kyseisessä koulussa ja pari tuli jostain toisesta koulusta myös. Eli meidän luokka oli iso, yhdessä vaiheessa oppilaita oli 30, ellei ylikin. Melkein kaikki tulivat keskenään toimeen, tietysti vähitellen kerääntyi niitä säännöllisiä kavereita, joita näki myös vapaa-ajalla. Välillä jouduimme kilpailemaan keskenämme, kuka saa nähdä ketäkin kaveria minäkin päivänä. Olihan se typerää, olisimme voineet olla isommallakin porukalla, mutta välillä sitä tahtoi olla ihan kahdestaankin kaverin kanssa. Ystävyyssuhteeni tuohon aikaan kestivät pitkään, pysyimme samana luokkana kuudenteen luokkaan saakka. Toisen ja kuudennen luokan välillä saimme pari uutta oppilasta luokkaamme, mutta muuten pysyimme samana porukkana ala-asteen viimeiseen luokkaan saakka. Tutustuin kahteen kaveriin, joita näin todella paljon, mutta välillä tuli hieman syrjitty olo, sillä he saattoivat joskus sanoa, etteivät voineet nähdä, koska heidän täytyi olla kotona tai jotain muuta sellaista, vaikka loppupeleissä he viettivät keskenään aikaa, eivätkä halunneet minua mukaan. En yleensä siitä viitsinyt aiheuttaa mitään suurta show'ta vaikka se tuntuikin todella pahalta. Saimme kuitenkin asiat lopulta sovittua, jotta pystyimme aloittamaan yläasteen hyvillä mielin. Tietysti silloin luokkamme pieneni ja luokkakaverit vaihtuivat, mutta minä ja kaksi muuta kaveriani päädyimme samalle luokalle. Toisaalta yläasteen ensimmäistä luokkaa en aloittanut samaan aikaan kuin muut, minulla nimittäin oli heti viikon loma, kun olin Turkin Alanyassa ensimmäistä kertaa. Eikä se jäänyt viimeiseksi, sillä nautin todella paljon lomailusta siellä. Aurinko paistoi ja vesi oli ihanan lämmintä. Mutta yläaste oli toisaalta mukava ja toisaalta kidutusta.
Jos piditte tästä, julkaisen joka torstai aina pienen osan minun elämänkerrastani.
Jos piditte tästä, julkaisen joka torstai aina pienen osan minun elämänkerrastani.
2 kommenttia
Mua kiinnostaa seuraavakin osa! :) Tää jäi jopa kivasti pieneen cliffhangeriin tuon yläasteen suhteen :D
VastaaPoistaIhanaa, että pidit :)
Poista