tammikuuta 04, 2018

Tietysti vielä siihen aikaan kirjoitustaitoni olivat mitä olivatkaan, olen todella paljon kehittynyt kirjoittamisessa ja se on yksi intohimoistani. Sen takia aloin kirjoittamaan tätä. Olen kauan haaveillut, että blogini menestyisi jonain kauniina päivänä ja olisi aivan täydellistä, jos blogini kirjoittamisesta tulisi joskus jopa työpaikka minulle, mutta se on melko kaukaa haettua. Kirjoittaminen on myös osasyy siihen, miksi opiskelen media-alaa. Ammattikoulun jälkeen aion näillä näkymin hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan journalismia. Minun kotipaikkakunnallani sitä ei ole, lähin on Oulussa.


Melkein kuin aikuinen

Vuonna 2016, kun täytin 18-vuotta, päätin vihdoin muuttaa omilleni. Itse asiassa minulla kävi hyvä tuuri silloin, nimittäin luokkakaverini aikoi muuttaa toiseen kaupunkiin ja hänen asuntoonsa ei ollut siinä vaiheessa vielä muuttamassa ketään. Kyseessä oli opiskelija-asunto ihan keskustassa, miltei koulun vieressä. Iso se ei tietenkään ollut, kun kyseessä oli opiskelija-asunto. Rakennus sijaitsi sairaalan, tarkalleen ottaen synnytysosaston takana ja rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli nuorten psykiatrinen poliklinikka ja asunnossa oli 27 neliötä. Vaikka asunto oli pieni, ihastuin siihen hetkessä. Pystyin ihan asettelemaan jokaisen huonekalun paikan täydellisesti mielessäni. Joten enää puuttui vain ne huonekalut. Itse olin ajatellut raahata minun huoneen sängyn ja pari muuta juttua asuntooni, mutta mummoni oli sitä mieltä, että vuodesohva olisi hyvä vaihtoehto, jotta öisin voin nukkua siinä ja päivisin vieraillani olisi muukin istumapaikka, kuin keittiön pöydän ääressä. Joten loppujen lopuksi kaikki huonekalut olivat upouusia ja asuntoni oli kuin Ikean katalogista. Päävärinä oli valkoinen ja sohva oli, sanoisinko beigen värinen. Oli jotenkin vapauttavaa ja pelottavaa asua yksin, maksaa laskut itse, käydä itse ruokakaupassa ja tehdä kaikki kotityöt itse. En myöskään osannut arvata, kuinka paljon hyödyllisiä tavaroita asuntoon täytyy hankkia. Astioita sain jo ennen muuttoa todella paljon, siis jo ennen kuin sain edes tietää, että sain tämän kyseisen asunnon. Oli kattiloita, kulhoja, pannuja ja muita astioita. Paistinlastoja ja muita sekoittimia sain myöhemmin. Mutta en edes ajatellut, että minä tarvitsen siivoustarvikkeita, luutuja, pesusieniä, ämpäreitä, pyykkikorin ja imurin. Onneksi isovanhempani olivat hieman nopeampia älyämään nämä asiat. Kauppareissulla olin ihan hukassa, tiesin, että voin ostaa ihan mitä itse haluan, eikä kukaan muu ole päättämässä, mutta minusta tuntui, etten osaa enää tehdä päätöksiä. Ajattelin vain, että se, mitä ostan, minun täytyy myös tehdä siitä ruokaa. Eli kyllä, alkukankeutta oli, mutta pikkuhiljaa se alkoi luonnistumaan ja nyt minulla ei ole mitään ongelmaa omillaan asumisessa. Muutin omaan asuntooni toukokuussa, mutta en asunut kauaa siellä, nimittäin poikaystäväni etsi uutta asuntoa ja siitä saimme idean. Mitä jos muuttaisimme yhteen? Ja niin syyskuussa poikaystävästäni tuli avomieheni. Asunnon etsiminen oli uuvuttavaa ja hankalaa, sillä me molemmat olemme opiskelijoita ja takuuvuokra täytyi maksaa ennen avainten saamista. Joten haimme sosiaalitoimistosta maksusitoumusta takuuvuokraan, jonka kanssa meillä tuli ongelmia. Vuokrasopimusta ei voitu tehdä ennen takuuvuokran saamista ja sosiaalitoimistossa pyydettiin vuokrasopimusta, jotta takuuvuokra voidaan myöntää. Mutta onneksi sosiaalitoimistossa oltiin hyvin myönteisiä ja saimme sitoumuksen ilman vuokrasopimusta ja saimme asunnon. Enää vain piti siirtää tavarat yhdestä asunnosta uuteen asuntoon. Ja siitä alkoi yhteinen elämämme. Tietysti se oli jännittävää, vaikka vietimme todella paljon aikaa yhdessä jo ennen muuttoa. Yhdessä elämisen jännittävin osa on se, että silloin menemme joka ilta yhdessä nukkumaan ja joka aamu heräämme toistemme

viereltä, syömme yhdessä, näemme toistemme jokaisen puolen ja teemme ruokaostokset yhdessä. Silloin täytyy tehdä paljon enemmän kompromisseja. Asuntomme oli todella iso kolmio, neliöitä oli muistaakseni 73. Asuinalue muuttui kaupungista rauhallisempaan alueeseen ja koulukin vaihtui. Vaikka ala oli mahtava, ilmapiiri alkoi tuntumaan ahtaalta ja opettajat piikitteleviltä, joten päätin lopettaa opinnot siellä. Jotta tuet eivät pääty ja en jäisi kotiin vain istumaan, lähdin Pohjantähti-opistolle tekemään työharjoitteluita ja suoritin matematiikan ja äidinkielen opintoja. Tein myös monia muitakin asioita, kuten kuunteluita muille opiskelijoille. Parhain työssäoppimiskokeiluni oli Lämäreiden iltapäiväkerho, jossa oli 1. ja 2. luokkalaisia. Olin siellä ehkä kaksi kuukautta ja harmitti todella paljon, kun jouduin lähtemään niin aikaisin, mutta sitten koittikin yhteishaku. Kävin tutustumassa eri kouluihin ja kamppailin kahden alan välillä. En tiennyt, halusinko enemmän lähteä Peräpohjolan opistoon nuoriso-ohjaajan koulutukseen vai Tornioon media-alalle opiskelemaan. Kävin myös tutustumassa kuva-artesaanin alalle, siihen kuului myös soveltuvuuskoe, joka mielestäni meni ihan surkeasti. Nuoriso-ohjaajan puolelle oli myös koe, johon en päässyt, koska olin kipeänä, mutta vaikka kävin vain haastattelussa, olisin silti ylivoimaisesti päässyt kouluun opiskelemaan, mutta en valinnut kyseistä koulua.

You Might Also Like

0 kommenttia

Nuori tavallisen polun tallaaja blogien ihmemaailmassa
Sisällön tarjoaa Blogger.