Somessa kerrotaan paljon ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöstä ja sen kanssa elämisestä omasta näkökulmasta. Ne ovat asioita, mitkä yleensä kulkevat käsi kädessä. Ehkä minua piikittelee aivoissa sana "häiriö". Häiriö kuulostaa ohimenevältä tietokonevialta, mutta se ei ollut tämän postauksen pointti. Halusin kertoa, miltä nämä asiat voivat tuntua sivullisen näkökulmasta. Jos jokin asia ahdistaa, sitä on vaikea kuvailla, miksi se asia ahdistaa ja tuottaa pelon tunnetta, tunnetta, kuin ei happi kulkisi. Asiaan ei välttämättä tarvitse liittyä mitään traumaa, se on sama asia, kuin jostain tietystä asiasta/henkilöstä ei vaan yksinkertaisesti pidä, eikä tule toimeen, jokin asia voi vaan yksinkertaisesti ahdistaa. 

Minulla on sellainen asia. En pysty nukkumaan pienessä pimeässä huoneessa, varsinkaan, jos ovi on kiinni. Aina ei ole ollut tätä tilannetta. En koskaan ole voinut nukkua pilkkopimeässä huoneessa, mutta kotona asuessani pystyin nukkumaan, vaikka ovi oli kiinni. Kun muutin omaan asuntoon, pidin pesuhuoneen ovea auki ja vessassa oli valot. En ole koskaan pitänyt pimeästä, tulee niin turvaton olo, kun ei pysty puolustautumaan "vaaraa" vastaan sokeana. Vaikka ei olisi mitään, mitä vastaan pitäisi puolustautua. Mutta mitään ei ole koskaan tapahtunut, minkä takia minun pitäisi ahdistua pimeän tai suljettujen ovien takia. Vanhalla asunnolla kävi niin, että olin makuuhuoneessa, juuri pistämässä nukkumaan, kunnes televisio räpsähti auki, valkoinen "viiru" meni television läpi ja sitten televisio sammui. Sen jälkeen ahdistuneisuus paheni. Ja se vieläkin saattaa käydä mielessä, juuri ennen nukkumaanmenoa. 

Sivullisilla on varmasti hankaluuksia ymmärtää toisen ahdistus. Sama kuin esimerkiksi minä näen unen vaikka karhuista ja olen kauhusta kankeana sen vuoksi. Jos joku toinen näkisi tismalleen saman unen, se ei pelota samalla tavalla kuin minua. Se ei välttämättä toisen mielestä ole yhtään pelottava. Sama pätee ahdistukseen, kun minua ahdistaa pimeä, toinen pitää pimeästä, on toisen pelko hankala ymmärtää. Ja yritäpä sitten selittää toiselle, mikä siinä pimeässä pelottaa, kun syytä ei aina itsekään tiedä. Tämä tuli siitä mieleen, kun Ville kysyi, että miten minä omassa asunnossa pystyin nukkumaan, kun asunto oli muutenkin niin pieni ja muita ovia ei ollut, kuin vessan ovi ja ulko-ovi. Kuten aikaisemmin kerroin, pesuhuoneen ovi oli auki ja vessassa oli valot. Niin sain mielenrauhan, mutta välillä minun oli pakko vilkuilla eteiseen ja varmistaa, että kaikki on hyvin. Joskus pystyin nukkumaan todella hyvin, mutta joskus iskee se puristava tunne, että nyt kaikki ei ole hyvin ja alkaa ahdistamaan. Mutta silloin minua eivät suljetut ovet ahdista, jos en ole yksin. Ahdistuminenkin on sellainen kavala homma. Välillä tilanne ei ahdista, välillä taas ahdistaa. 

Sivullisella on hankala siinä tilanteessa auttaa, kun ei aina tiedä, mitä pitää sanoa tai tehdä. Jonkun ahdistuminen johonkin tiettyyn asiaan voi kuulostaa naurettavalta, eikä ole helppoa aina ottaa ahdistunutta tosissaan. Se tuntuu pahalta, mutta uskon, jos jotain ei pysty ymmärtämään. Ei kaikkea ymmärä, edes itsekään. En minäkään ymmärrä, miksi jotakuta ahdistaisi esimerkiksi eläin samassa huoneessa. Itse kun pidän eläimistä, en pysty ymmärtämään, miksi joku pelkää jotain niin ihania otuksia. Mutta kokemuksesta tiedän, että tuntuu pahalta, kun läheinen ei ymmärrä ahdistumistani, vaikka yrittäisinkin jotenkuten sitä selittää. Mutta ne sivulliset, jotka asian ymmärtävät, varmasti osaavat auttaa ja pyrkivät helpottamaan toisen olotilaa, ettei ahdistus pääse äärimmäisyyksiin. Arvostan niitä, jotka oikeasti jaksavat auttaa läheistä, joka kärsii ahdistuneisuushäiriöstä, sillä se voi olla raskasta ahdistuneisuudesta kärsivälle ja sivusta katsovalle. 

En edes uskalla laskea, kuinka monesti kirjoitin sanan "ymmärtää", aivan liian monta kertaa. Kiitos kun luitte, näkemiin!