Halusin puhua tästä siksi, kun Nalan kuolemasta tuli 2.2.2018 kolme vuotta täyteen ja mielestäni tämä on hyvä hetki puhua siitä. Ihan itseni vuoksi. Kerroin Nalan kuolemasta täällä blogin puolella vuonna 2015, mutta en avautunut asiasta sen enempää.
Tätä on todella vaikea kirjoittaa, pelkästään otsikon kirjoittaminen sai minulle palan kurkkuun, enkä todellakaan ole tästä asiasta päässyt vielä yli.
Eli tarkalleen emme tiedä, miksi niin kävi, mutta Nalalla oli aina melko huonokuntoiset hampaat, jonka takia käytimme Nalaa useasti eläinlääkärillä. Loppujen lopuksi Nalalta täytyi poistaa paljon hampaita kerralla, vaikka niitä yritettiinkin hoitaa kaiken maailman hammastikuilla sun muilla. Luulemme, että viimeisellä hammashoitokerralla, hampaan poiston aikana, pieni hampaan palanen jäi ikeneen ja lopulta tulehtui. Emme osanneet edes ajatella, että Nalalla olisi mitään hampaan palasta suuhun jäänyt. Kun käytimme Nalaa eläinlääkärissä, muistaakseni eläinlääkäri oli epäillyt luumätää. Lopulta tulehdus levisi silmään saakka, eikä mitään ollut tehtävissä enää. Nala silti jaksoi olla oma pirteä itsensä ja osasi nauttia elämästä, vaikka itsellä teki pahaa katsoa vierestä.
Nala oli iso osa elämääni, vaikka monet sitä eivät saattaneet huomata. Olihan Nala ollut elämässäni ihan pienestä lapsesta asti. Monet lemmikin ystävät varmasti ymmärtävät, että vaikka kyseessä olisikin vain lemmikki, lemmikille pystyy kertomaan mitä tahansa. Lemikkeillä, varsinkin Nalalla oli aina se ymmärtäväinen katse, jonka vuoksi pystyin kertomaan kaiken. Olen myös kuullut, että lemmikkiä ei pysty suremaan samalla tavalla, kuin ihmistä. Se on ihan mielipidekysymys, omasta mielestäni suren Nalaa, kuin ihmistäkin. Sillä vaikka Nala oli "vain" koira, se oli perhettä ja kaikista rakkain minulle.
Muistan, kun olin Oulussa SAKKI:n hiljaisessa mielenosoituksessa mukana. Illalla tulin junalla takaisin Kemiin ja isä oli minua odottamassa. Nalaa oli sinä päivänä käytetty eläinlääkärissä, niin tietysti kysyin, mitä eläinlääkäri sanoi. Isä oli hetken hiljaa ja sanoi, että Nala on päästettävä koirien taivaaseen. Se todellakin järkytti minua ja en pystynyt sanomaan mitään, kun tuntui, että koko maailmani romahtaisi. Silloin elimme muistaakseni marras- tai joulukuuta. Nalalla oli syntymäpäivä uutena vuotena, joten halusimme kuitenkin, että Nala saa nähdä oman syntymäpäivärakettinsa. (Niin meillä oli tapana tehdä uutenavuotena). Koska Nala oli silti vielä hyvässä kunnossa, ettei tilanne ollut vielä niin paha, eikä ollut mikään järjetön kiire, odotimme, että syntymäpäiväni on ohi. Koska sain joululahjaksi uuden kameran, otin Nalasta paljon kuvia. Pelkäsin Nalan puolesta, miten Nala pärjää tuolla tähtien kanssa, vaikka hyvin tiesin, että Nalalla on siellä parempi olla ja seuranaan olisi meidän entise kissat, Sintti, Pumpuli ja Noona. Sekä mummon ja papan entinen koira Jesse. Jesse ja Nala tulivat hyvin toimeen.
2.2 menin koulupäivän jälkeen luokkakavereiden kanssa syömään ja siitä isä haki minut myöhemmin. Jos oikein muistan, kävimme sen jälkeen hakemassa Nalan kotoa. Ajoimme Keminmaahan eläinlääkärille, onneksi Nala aina rakasti auton kyydissä olemista. Ennen kuin menimme sisälle, käytin Nalan vielä pienellä lenkillä. On aivan kamalaa nähdä, kun oma koira kuitenkin tajuaa, että tämä on viimeinen kerta kun näemme toisemme ja Nalan on aika lähteä. En pysty unohtamaan sitä, kun Nala nostettiin eläinlääkärissä pöydälle ja tiesin, että tämä on viimeinen kerta, kun näen Nalan. Äiti varoitti minua, että se on kaikista kamalinta nähdä, kun lemmikki nukkuu pois. Mutta halusin silti lähteä isän ja Nalan mukaan. Silitin Nalaa viimeiseen asti ja yritin olla itkemättä, mutta eihän se onnistunut. Halusimme, että Nala tuhkataan, jotta voimme silti tavallaan pitää Nalan kotona.
Joskus, kun pistän nukkumaan ja olen vielä hereillä, näen Nalan siinä pöydällä makaamassa. Vaikka siitä on jo kolme vuotta, en ole vieläkään päässyt siitä kokonaan yli. Välillä on hetkiä, kun kaipaan Nalaa aivan hirvittävän paljon, välillä pystyn puhumaan Nalasta itkemättä ja miettiä kaikkia niitä asioita, mitä Nala teki. Oli todella outoa palata kotiin, kun Nala ei enää tule ovella vastaan iloisena Lillin kanssa. En varmaan koskaan pystyisi omistamaan koiraa. Tiedän, että tällä hetkellä meillä on Kara, eikä se todellakaan minua haittaa, Kara on minulle tärkeä, mutta Kara ei ole minun oma koirani, vaan Villen. En pystyisi omistamaan omaa koiraa.
Nala on kaikista tärkein ja iso osa elämääni ja tulee aina olemaan. Toivon, että Nalalla on kaikki hyvin ja jahtaa tuolla pilvien toisella puolella niin paljon oravia, kuin vain toivoa saa. (Oravat olivat Nalalla lähellä sydäntä)
Tätä on todella vaikea kirjoittaa, pelkästään otsikon kirjoittaminen sai minulle palan kurkkuun, enkä todellakaan ole tästä asiasta päässyt vielä yli.
Eli tarkalleen emme tiedä, miksi niin kävi, mutta Nalalla oli aina melko huonokuntoiset hampaat, jonka takia käytimme Nalaa useasti eläinlääkärillä. Loppujen lopuksi Nalalta täytyi poistaa paljon hampaita kerralla, vaikka niitä yritettiinkin hoitaa kaiken maailman hammastikuilla sun muilla. Luulemme, että viimeisellä hammashoitokerralla, hampaan poiston aikana, pieni hampaan palanen jäi ikeneen ja lopulta tulehtui. Emme osanneet edes ajatella, että Nalalla olisi mitään hampaan palasta suuhun jäänyt. Kun käytimme Nalaa eläinlääkärissä, muistaakseni eläinlääkäri oli epäillyt luumätää. Lopulta tulehdus levisi silmään saakka, eikä mitään ollut tehtävissä enää. Nala silti jaksoi olla oma pirteä itsensä ja osasi nauttia elämästä, vaikka itsellä teki pahaa katsoa vierestä.
Nala oli iso osa elämääni, vaikka monet sitä eivät saattaneet huomata. Olihan Nala ollut elämässäni ihan pienestä lapsesta asti. Monet lemmikin ystävät varmasti ymmärtävät, että vaikka kyseessä olisikin vain lemmikki, lemmikille pystyy kertomaan mitä tahansa. Lemikkeillä, varsinkin Nalalla oli aina se ymmärtäväinen katse, jonka vuoksi pystyin kertomaan kaiken. Olen myös kuullut, että lemmikkiä ei pysty suremaan samalla tavalla, kuin ihmistä. Se on ihan mielipidekysymys, omasta mielestäni suren Nalaa, kuin ihmistäkin. Sillä vaikka Nala oli "vain" koira, se oli perhettä ja kaikista rakkain minulle.
Muistan, kun olin Oulussa SAKKI:n hiljaisessa mielenosoituksessa mukana. Illalla tulin junalla takaisin Kemiin ja isä oli minua odottamassa. Nalaa oli sinä päivänä käytetty eläinlääkärissä, niin tietysti kysyin, mitä eläinlääkäri sanoi. Isä oli hetken hiljaa ja sanoi, että Nala on päästettävä koirien taivaaseen. Se todellakin järkytti minua ja en pystynyt sanomaan mitään, kun tuntui, että koko maailmani romahtaisi. Silloin elimme muistaakseni marras- tai joulukuuta. Nalalla oli syntymäpäivä uutena vuotena, joten halusimme kuitenkin, että Nala saa nähdä oman syntymäpäivärakettinsa. (Niin meillä oli tapana tehdä uutenavuotena). Koska Nala oli silti vielä hyvässä kunnossa, ettei tilanne ollut vielä niin paha, eikä ollut mikään järjetön kiire, odotimme, että syntymäpäiväni on ohi. Koska sain joululahjaksi uuden kameran, otin Nalasta paljon kuvia. Pelkäsin Nalan puolesta, miten Nala pärjää tuolla tähtien kanssa, vaikka hyvin tiesin, että Nalalla on siellä parempi olla ja seuranaan olisi meidän entise kissat, Sintti, Pumpuli ja Noona. Sekä mummon ja papan entinen koira Jesse. Jesse ja Nala tulivat hyvin toimeen.
2.2 menin koulupäivän jälkeen luokkakavereiden kanssa syömään ja siitä isä haki minut myöhemmin. Jos oikein muistan, kävimme sen jälkeen hakemassa Nalan kotoa. Ajoimme Keminmaahan eläinlääkärille, onneksi Nala aina rakasti auton kyydissä olemista. Ennen kuin menimme sisälle, käytin Nalan vielä pienellä lenkillä. On aivan kamalaa nähdä, kun oma koira kuitenkin tajuaa, että tämä on viimeinen kerta kun näemme toisemme ja Nalan on aika lähteä. En pysty unohtamaan sitä, kun Nala nostettiin eläinlääkärissä pöydälle ja tiesin, että tämä on viimeinen kerta, kun näen Nalan. Äiti varoitti minua, että se on kaikista kamalinta nähdä, kun lemmikki nukkuu pois. Mutta halusin silti lähteä isän ja Nalan mukaan. Silitin Nalaa viimeiseen asti ja yritin olla itkemättä, mutta eihän se onnistunut. Halusimme, että Nala tuhkataan, jotta voimme silti tavallaan pitää Nalan kotona.
Joskus, kun pistän nukkumaan ja olen vielä hereillä, näen Nalan siinä pöydällä makaamassa. Vaikka siitä on jo kolme vuotta, en ole vieläkään päässyt siitä kokonaan yli. Välillä on hetkiä, kun kaipaan Nalaa aivan hirvittävän paljon, välillä pystyn puhumaan Nalasta itkemättä ja miettiä kaikkia niitä asioita, mitä Nala teki. Oli todella outoa palata kotiin, kun Nala ei enää tule ovella vastaan iloisena Lillin kanssa. En varmaan koskaan pystyisi omistamaan koiraa. Tiedän, että tällä hetkellä meillä on Kara, eikä se todellakaan minua haittaa, Kara on minulle tärkeä, mutta Kara ei ole minun oma koirani, vaan Villen. En pystyisi omistamaan omaa koiraa.
Nala on kaikista tärkein ja iso osa elämääni ja tulee aina olemaan. Toivon, että Nalalla on kaikki hyvin ja jahtaa tuolla pilvien toisella puolella niin paljon oravia, kuin vain toivoa saa. (Oravat olivat Nalalla lähellä sydäntä)
