Olen ennenkin puhunut itsetunnosta ja siitä, miten se voi omaan elämään vaikuttaa. Ajattelin tulla vähän päivittelemään asiaa. Vaikka ulkonäköni on muuttunut, kun vertaa muutaman vuoden takaiseen minuun, minulla on silti hyvä olo kehossani. Ruumiinrakenne muuttuu luonnollisesti iän myötä, sekä vierin koko ajan omaa tyyliäni kohti. 2014 kuulin koko ajan, kuinka hammastikku olen, menen vielä pian rikki, jos minuun koskee ja niin edelleen. Olen todellakin muuttunut siitä, mutta hyvällä tavalla. En ole itserakas, jos rakastan omaa kroppaani, minulla on hyvä olo tässä ja nyt. En edes haluaisi olla samanlainen, kuin esimerkiksi vuonna 2014. En koskaan halunnut olla aivan laihan laiha, mutta sitä silti olin, vaikka pyrinkin syömään hyvin. Ei sitä painoa silloin kertynyt ja olin tosi epätoivoisen oloinen ja suoraan sanottuna pelkäsin, ettei painoni nouse ikinä. Yritin olla välittämättä siitä. Mutta nyt tunnen, että pelkäsin ihan turhaan.


En koe itseäni liian lihavana, vaikka kroppani on kasvanut iän myötä. Näen itsessäni iloisen naisen, kaikkine virheineen päivineen ja voin rehellisesti sanoa, että pidän siitä, mitä peilin kautta näen. Otan aina neuvoja vastaan, mutta en välitä sellaisista kommenteista, missä minua yritetään muuttaa ihmisenä. Minä haluan vain olla minä.

En ole virallisesti ikinä tehnyt blogiini life updatea. Osittain siksi, kun kirjoitan tänne kuitenkin viikon aikana sen kolme kertaa, niin pysytte jollain tavalla kärryillä siitä, mitä elämääni kuuluu. Mutta en kaikkea ole tännekään varsinaisesti päivittänyt. 

Koulu

Joillekin, varsinkin tutuille on käynyt selväksi, että opiskelen tällä hetkellä mediapalvelujen toteuttajaksi Torniossa. Opinnot aloitin viime vuoden elokuussa ja edellisten lähihoitajaopintojen ja Pohjantähti-opiston vuoksi minun ei tarvitse käydä yleisaineita, korkeintaan ammattienglannin. Tällä hetkellä minulla on arktisen tuotannon kurssi meneillään, Muonioon piti viime viikolla lähteä, mutta sairastuinkin jo lauantaina. Korkeaa kuumetta, yskää, nuhaa ja päänsärkyä on ollut jo viikon ajan. Tai kuume on pysynyt hallinnassa, pientä lämpöilyä välillä on. Mutta tosiaan, reissu peruuntui ja suoritan sen ensi vuonna. Harmittaa tosin, kun Muoniossa on kauniit maisemat ja se olisi lähtenyt pois päiväjärjestyksestä, niin olisin voinut tehdä jotain muuta ensi vuonna, kun muu luokkani lähtee Muonioon. Tosiaan he nyt suorittavat yleisaineita, joten muu luokkani ei lähde tänä vuonna Muonioon, vaan ensi vuonna. Laitoin myös yhdelle opettajalleni viestiä nettisivujen tekemisestä, joka kuuluu julkaisugrafiikkaan. Minulla on idea, mistä teen nettisivut, joten pyysin voiko hän sitten auttaa minua niiden kanssa. Jos käyn 6.4 mennessä tekemässä nettisivut, hän ehtii auttaa ja pääsen sen jälkeen vihdoin näyttökeskusteluunkin.




Vaikka olen ollut kipeänä, olen silti jaksanut tehdä normaaleja kodin askareita, pyykännyt, siivonnut ja tehnyt ruokaa. Tämä flunssa vaan on se, mikä antaa takapakkia, sillä jos lähden ulos pidemmäksi aikaa, päätä alkaa särkemään ja muutenkin tulee lämpöinen olo. Huomasin sen, kun kävin kavereiden kanssa kahvilassa, naama punoitti ja oli muutenkin melko tuskainen olo. Oulussa oli sama homma. Meillä oli viime lauantaina meno Ouluun, kotia päästyä en jaksanut muuta kuin käydä suihkussa ja nukkua. Tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessani naamani on yhtä punainen kuin tomaatti, eikä se ole mitenkään imartelevan näköinen.

Nyt kun ilmatkin vähän lämpenevät ja aurinko paistaa useammin, Karan karvanlähtö aika alkaa osoittamaan merkkejään. Lattiat pitää lakaista entistä useammin, leijuvien karvapallojen vuoksi ja kohta joudun ottamaan olohuoneen ihanan violetin karvamaton pois lattialta, ellen halua siitä vielä karvaisempaa ja harmaampaa. 
Helmikuun alussa aloitettiin viisaudenhampaan poisto-operaatio. Yläviisuri lähti kasvamaan vinoon ja raapi poskea inhottavasti, joten se päädyttiin poistamaan. Poiston jälkeen hammaslääkäri sanoi, että tasan kuukauden päästä poistetaan toinen, siinäkin ilmeisesti oli sama ongelma, kipeä se ainakin välillä oli syödessä. Ensimmäinen poisto sujui ongelmitta, kivut kestivät sen muutaman päivän, mutta hammas oli todella iso, joten ikenen umpeutuminenkin vie aikaa. Maaliskuun alussa sitten poistettiin toinen, kokemus oli kivuliaampi kuin edellinen ja sain puudutuspiikistä mustelmankin hampaankolon taakse. Ei mennyt kuin pari päivää, alkoi mädän haju tuoksumaan nenään ja kolosta valui myös todella pahan makuista nestettä. Odotin pari päivää ja soitin hammaslääkäriin, joka pyysi sitten tulla käymään. Kävi ilmi, että kolo on niin syvä, jonka vuoksi se on vaikea puhdistaa itse. Kolossa oli pilaantunutta ruokaa, jota en pystynyt edes kielellä tuntemaan. Kolo puhdistettiin, mustelma on ilmeisesti jo lähtenyt, mutta ien on edelleen hieman kipeä. Sekin voi vaikuttaa, että ien piti viiltää auki, koska kumpikaan viisuri ei ollut vielä tullut kokonaan ulos. 

Elämässäni ei kauhean kummoista ole tapahtunut, kuten näkyykin. Mutta tässä vielä parantelen itseäni, juon sinkki- ja vitamiinijuomia ja syön kurkkupastilleja niin eiköhän se tästä helpota! 

Mutta tässä lyhyt update tännekin, kiitos kun luitte, näkemiin!

Hei tällä kertaa esittelen teille minun iltarutiinin vuonna 2018! Jotta postaus ei mene ihan yltiö pitkäksi, näytän teille rutiinini tiivistettynä. 






Ja ennen kasvojen puhdistusta, nostan hiukset nutturalle, etteivät nämä töyhtöt roiku edessä. Hiukset ovat kasvaneet ihanaa tahtia ja juuri nyt olen tosi tyytyväinen hiusteni väriin.



Ostin Tornion Citymarketista tämän puhdistusvoiteen, joka on kyllä omasta mielestäni riittävän tehokas, ottaen huomioon, että en kuitenkaan kauheasti meikkiä käytä.









Tämä oli hauska levittää iholle ja se kuivui erittäin nopeasti. Ajattelin, että tämän peseminen tulee olemaan hankalaa, mutta asia olikin päinvastoin. Iho jäi kiva heleäksi ja pehmeäksi.



Iltani on melko tylsä ja joskus sitten erittäin hektinen. Yleensä kirjoitan esimerkiksi blogiini postaukset iltaisin ja teen asunnon loppusiivouksia illalla. Ja aloitin viime viikolla virkkaamisen, joten siihenkin kuluu aikaa iltaisin. Olen tehnyt korin ja tällä hetkellä teen olohuoneen pöydälle tablettia. Kun lanka loppuu, teen vielä parit lasinaluset ohuemmasta langasta.



Tässä on vielä keskeneräinen tablettini. Korille en vielä ole keksinyt käyttöä, mutta se lojuu olohuoneen pöydällä odottamassa tulevaa tehtäväänsä. Iltani alkaa olemaan tässä vaiheessa aikalailla pulkassa, olen viime viikon aikana mennyt niin aikaisin nukkumaan, että muuta tehtävää ei olekaan ollut illan aikana. Jos en heti saa unta, saatan keittää kahvia itselleni ja Villelle, jos hän on hereillä. Kahvinjuonti ei ole minun mielestäni vaikuttanut unen laatuun mitenkään, joten juon joskus kupin tai kaksikin kahvia illalla.

Mutta tämäntapainen iltarutiini minulla on, jos teitä kiinnostaa nähdä myös aamurutiini, kirjoittakaa se alas kommenttikenttään.

Kiitos kun luitte, näkemiin!

Tietysti vielä siihen aikaan kirjoitustaitoni olivat mitä olivatkaan, olen todella paljon kehittynyt kirjoittamisessa ja se on yksi intohimoistani. Sen takia aloin kirjoittamaan tätä. Olen kauan haaveillut, että blogini menestyisi jonain kauniina päivänä ja olisi aivan täydellistä, jos blogini kirjoittamisesta tulisi joskus jopa työpaikka minulle, mutta se on melko kaukaa haettua. Kirjoittaminen on myös osasyy siihen, miksi opiskelen media-alaa. Ammattikoulun jälkeen aion näillä näkymin hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan journalismia. Minun kotipaikkakunnallani sitä ei ole, lähin on Oulussa.

Vuonna 2016, kun täytin 18-vuotta, päätin vihdoin muuttaa omilleni. Itse asiassa minulla kävi hyvä tuuri silloin, nimittäin luokkakaverini aikoi muuttaa toiseen kaupunkiin ja hänen asuntoonsa ei ollut siinä vaiheessa vielä muuttamassa ketään. Kyseessä oli opiskelija-asunto ihan keskustassa, miltei koulun vieressä. Iso se ei tietenkään ollut, kun kyseessä oli opiskelija-asunto. Rakennus sijaitsi sairaalan, tarkalleen ottaen synnytysosaston takana ja rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli nuorten psykiatrinen poliklinikka ja asunnossa oli 27 neliötä. Vaikka asunto oli pieni, ihastuin siihen hetkessä. Pystyin ihan asettelemaan jokaisen huonekalun paikan täydellisesti mielessäni. Joten enää puuttui vain ne huonekalut. Itse olin ajatellut raahata minun huoneen sängyn ja pari muuta juttua asuntooni, mutta mummoni oli sitä mieltä, että vuodesohva olisi hyvä vaihtoehto, jotta öisin voin nukkua siinä ja päivisin vieraillani olisi muukin istumapaikka, kuin keittiön pöydän ääressä. Joten loppujen lopuksi kaikki huonekalut olivat upouusia ja asuntoni oli kuin Ikean katalogista. Päävärinä oli valkoinen ja sohva oli, sanoisinko beigen värinen. Oli jotenkin vapauttavaa ja pelottavaa asua yksin, maksaa laskut itse, käydä itse ruokakaupassa ja tehdä kaikki kotityöt itse. En myöskään osannut arvata, kuinka paljon hyödyllisiä tavaroita asuntoon täytyy hankkia. Astioita sain jo ennen muuttoa todella paljon, siis jo ennen kuin sain edes tietää, että sain tämän kyseisen asunnon. Oli kattiloita, kulhoja, pannuja ja muita astioita. Paistinlastoja ja muita sekoittimia sain myöhemmin. Mutta en edes ajatellut, että minä tarvitsen siivoustarvikkeita, luutuja, pesusieniä, ämpäreitä, pyykkikorin ja imurin. Onneksi isovanhempani olivat hieman nopeampia älyämään nämä asiat. Kauppareissulla olin ihan hukassa, tiesin, että voin ostaa ihan mitä itse haluan, eikä kukaan muu ole päättämässä, mutta minusta tuntui, etten osaa enää tehdä päätöksiä. Ajattelin vain, että se, mitä ostan, minun täytyy myös tehdä siitä ruokaa. Eli kyllä, alkukankeutta oli, mutta pikkuhiljaa se alkoi luonnistumaan ja nyt minulla ei ole mitään ongelmaa omillaan asumisessa. Muutin omaan asuntooni toukokuussa, mutta en asunut kauaa siellä, nimittäin poikaystäväni etsi uutta asuntoa ja siitä saimme idean. Mitä jos muuttaisimme yhteen? Ja niin syyskuussa poikaystävästäni tuli avomieheni. Asunnon etsiminen oli uuvuttavaa ja hankalaa, sillä me molemmat olemme opiskelijoita ja takuuvuokra täytyi maksaa ennen avainten saamista. Joten haimme sosiaalitoimistosta maksusitoumusta takuuvuokraan, jonka kanssa meillä tuli ongelmia. Vuokrasopimusta ei voitu tehdä ennen takuuvuokran saamista ja sosiaalitoimistossa pyydettiin vuokrasopimusta, jotta takuuvuokra voidaan myöntää. Mutta onneksi sosiaalitoimistossa oltiin hyvin myönteisiä ja saimme sitoumuksen ilman vuokrasopimusta ja saimme asunnon. Enää vain piti siirtää tavarat yhdestä asunnosta uuteen asuntoon. Ja siitä alkoi yhteinen elämämme. Tietysti se oli jännittävää, vaikka vietimme todella paljon aikaa yhdessä jo ennen muuttoa. Yhdessä elämisen jännittävin osa on se, että silloin menemme joka ilta yhdessä nukkumaan ja joka aamu heräämme toistemme

viereltä, syömme yhdessä, näemme toistemme jokaisen puolen ja teemme ruokaostokset yhdessä. Silloin täytyy tehdä paljon enemmän kompromisseja. Asuntomme oli todella iso kolmio, neliöitä oli muistaakseni 73. Asuinalue muuttui kaupungista rauhallisempaan alueeseen ja koulukin vaihtui. Vaikka ala oli mahtava, ilmapiiri alkoi tuntumaan ahtaalta ja opettajat piikitteleviltä, joten päätin lopettaa opinnot siellä. Jotta tuet eivät pääty ja en jäisi kotiin vain istumaan, lähdin Pohjantähti-opistolle tekemään työharjoitteluita ja suoritin matematiikan ja äidinkielen opintoja. Tein myös monia muitakin asioita, kuten kuunteluita muille opiskelijoille. Parhain työssäoppimiskokeiluni oli Lämäreiden iltapäiväkerho, jossa oli 1. ja 2. luokkalaisia. Olin siellä ehkä kaksi kuukautta ja harmitti todella paljon, kun jouduin lähtemään niin aikaisin, mutta sitten koittikin yhteishaku. Kävin tutustumassa eri kouluihin ja kamppailin kahden alan välillä. En tiennyt, halusinko enemmän lähteä Peräpohjolan opistoon nuoriso-ohjaajan koulutukseen vai Tornioon media-alalle opiskelemaan. Kävin myös tutustumassa kuva-artesaanin alalle, siihen kuului myös soveltuvuuskoe, joka mielestäni meni ihan surkeasti. Nuoriso-ohjaajan puolelle oli myös koe, johon en päässyt, koska olin kipeänä, mutta vaikka kävin vain haastattelussa, olisin silti ylivoimaisesti päässyt kouluun opiskelemaan, mutta en valinnut kyseistä koulua.

Ne kaverit, joita näin ala-asteella hurjan paljon, alkoivat ottaa etäisyyttä ja he muuttuivat todella paljon. Ja tietysti silloin alkoi luokkalaisten jakaantuminen. Kaikilla olivat omat kuppikunnat, jotka eivät muuttuneen yläasteen aikana mihinkään. Osa ihmisistä ylpistyi liikaa, jotta he eivät voineet edes moikata, kun tulivat kadulla vastaan ja osaan ei vain tullut enää pidettyä yhtä paljon yhteyttä, varsinkin jos toinen joutui 7B:lle ja itse olin C-luokalla. Meillä oli yläasteella vaatimaton neljän kopla, joka välillä jakaantui syystä jos toisesta ja sitten palasi takaisin neljän voimanaisen ryhmäksi. Ja tietysti yläasteeseen kuului myös draamaa. Erimielisyyksiä ja virheitä. Tunsin, ettei minusta pidetä, en ole varma kuvittelinko omiani, mutta yhden asian tiesin. Oikeita ystäviä minulla ei ollut kuin pari, osa on minun elämässäni yhä ja olen kiitollinen siitä. Eniten hermoilin yläasteella tulevaa rippileiriä, sillä ystäviä oli enää siinä vaiheessa niin vähän, että miten se rippileiri tulee sujumaan. Pelotti, että nämä tietyt ystäväni eivät ole samaan aikaan leirillä. Lopulta kävi niin, että yksi hyvistä ystävistäni oli samalla leirillä ja samalla myös huonekaverini. Silloin vietin aikaa myös muiden entisten luokkakavereideni kanssa, joka lopulta oli todella mukava kokemus. Koko rippileiri ei enää tuntunut pelottavalta, enemmänkin siedettävältä. Konfirmaatio sujui hyvin, paljon sukulaisiani oli kirkossa mukana, osa tuli myös kotiini kakkukahville, osa lähti kotiin, joka tuntui ehkä vähän pahalta, etteivät he löytäneet aikaa tulla kotiini saakka, mutta se on nyt ollutta ja mennyttä. Rippileirin jälkeen sain myös ensimmäisen poikaystäväni, suhde häneen kesti ehkä puoli vuotta, joka välillä oli niin puuduttavaa ja lopulta ohi. Heti perään sain pitkäaikaisen poikaystävän, enkä kyllä kadu sitä hetkeäkään, vaikka alamäkiä oli paljon. Siis en pilaile, kun sanon, että niitä oli paljon. Olimme erossa suhteen keskivaiheessa jonkin aikaa, mutta se aika oli vähäistä, se kesti ehkä kuukauden jos toisenkin. Tässä vaiheessa olikin jo peruskoulun päättäjäiset, en ollut koskaan huono koulussa, ainakaan omasta mielestäni, paitsi matematiikassa en ole koskaan ollut hyvä. Kun ei ole matikkapäätä, niin sitä ei ole, vaikka kuinka yrittäisi. Valmistuin peruskoulusta kahdeksan keskiarvolla ja olin jo hakenut lähihoitaja-alalle. Päättötodistukseni oli tätä luokkaa:

Äidinkieli                  8

Ruotsi                       7

Englanti                   8

Matematiikka          6

Biologia                   7 

Maantieto                8

Fysiikka                  8

Kemia                     7

Liikunta                 8

Yhteiskuntaoppi    8 

Historia                 9

Terveystieto           7

ATK                       9

Ilmaisutaito         10

Uskonto                 8

Viestintä               9

Käsityö                 8



Olin käynyt soveltuvuuskokeissa ja omasta mielestäni pärjäsin hyvin. Enää vain piti odottaa päätöstä. Olin niin hermostunut, sillä päätös kouluista tuli vasta kesäkuun loppuvaiheessa. Olin myös hakenut muihin kouluihin, mutta toiseksi vaihtoehdoksi olin laittanut lukion, vaikka oikeasti en sinne halunnut. Tässä pieni pätkä päiväkirjastani ajalta 12.3.2014:

Noniin yhteishaku tehty. Ensimmäinen vaihtoehto oli sosiaali- ja terveysalan pk, eli lähihoitaja. Toinen vaihtoehto oli Kemin Lyseon lukio, kolmantena matkailuala, neljäntenä hiusala ja viimeisenä kauneudenhoitoala. Toivottavasti pääsen tuohon ensimmäiseen kouluun. 

 Joten vain toivoin, että pääsen lähihoitaja-alalle, etten vain joudu lukion penkille pänttäämään koeviikkoja varten. Mutta jatketaan suhteestani. Oli mukavaa, kun vanhemmat, sekä isovanhemmat ottivat hänet hyvin vastaan ja kaikki tulivat toimeen hänen kanssaan. Ehkä se tuntuikin siinä hieman oudolta, minusta tuntui, että kaikki on ihan liian hyvin. Mielestäni missään suhteessa kaikki ei voi olla ihan täysin täydellistä. Ehdimme seurustella ehkä pari vuotta, kunnes suhde päättyi. Itselläni ei enää ollut yhtä paljon tunteita häntä kohtaan ja olimme melko lailla molemmat yhtä mieltä erosta. Tai sellaisen vaikutelman hän antoi minulle silloin. Mutta aina välillä kuulen tietystä suunnasta juoruja, että hänellä vieläkin on tunteita. Hänen vuokseen toivon, että ei ole. Tai minä en ainakaan haluaisi tuntea niin sellaista henkilöä kohtaan, jolta ei saa vastakaikua. Se nimittäin tuntuu pahalta, eikä minulla ole mitään syytä toivoa, että entisellä poikaystävälläni olisi paha olo. Sekä toivon, että hän myös yrittää sammuttaa ne tunteet minua kohtaan itsensä ja minun takiani, sillä eron jälkeen olen aloittanut uuden suhteen toisen kanssa, sitä paitsi erostamme on jo muutama vuosi. Tosiaan, ennen tätä kaikkea, sain vihdoin päätöksen, mihin kouluun minut on valittu. Ja pääsin kuin pääsinkin lähihoitajakouluun. Tässä on pieni ote minun vanhasta päiväkirjastani, ajalta 15.6.2014:

En eilen ehtinyt kirjoitella, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Paitsi, että mä pääsin sinne lähihoitaja-alalle! Vähän ihanaa! Ystävänikin pääsi! Toisesta kaveristani en tiedä, kun hänen nimeään ei lukenut valittujen listalla netissä. En ensin osannut uskoa, että pääsin sinne! En joutunut lukioon!

Tämä kaunis ja rauhallinen lenkkeilyreitti on aivan MetsäBotnian vieressä kulkeva pyörätie. Täällä on pari kertaa lapsenakin tullut käytyä, kuten myös Villen ja Karan kanssa iltalenkillä. Tie kiertää melko kaukaa, joten tämä on mahtava kuvaus- sekä lenkkeilypaikka. 


Tämä ihana luontopolku on pieni lenkkeilypolku Kiikelin laavulle. Tämä polku lähtee siis sorsalammen vierestä, eli kaupungin päästä. Toinen reittihän alkaa Pajusaarentieltä. Täällä tulee useastikin käytyä Villen ja Karan kanssa paistamassa makkaraa. Harmi vain, että Karalla on hankala jaksaa kävellä niin pitkää matkaa enää, joten nyt ei ole tullut käytyä Kiikelissä. Mutta näitä polkuja on mukava kävellä, sillä siitä tulee aina niin pirteä ja energinen olo. Joskus talvella ajoimme isän kanssa moottorikelkallakin Kiikelin ohitse Nesteelle tankille ja kahville. Kiikelin laavu on parhaimpia makkaranpaistopaikkoja täällä Kemissä. Ainakin omasta mielestäni.


Mutta tässä nämä kaikki tällä kertaa, toivottavasti piditte postauksesta. Näkemiin!

Koska ensimmäisestä osasta pidettiin niin paljon, päätin nyt ottaa rutiiniksi tehdä tätä joka lauantai, ainakin niin kauan, kun kuvauspaikkoja riittää. Tällä kertaa kävin vain kolmessa kohteessa, sillä ulkona on järkyttävän kuuma ja liikun pyörällä, enkä oikein tänään jaksanut pyöräillä nälkäisenä kaupunkiin, tai sitä kauemmaksi. Tänään siis pysytään lähellä asuinaluettani. Erityisesti sellaisella alueella, mistä minulla on paljon lapsuudenmuistoja. 

Eli siis ne, jotka eivät ole lukeneet aikaisempaa Kemi-aiheista tekstiäni, voitte lukea sen täältä.  Lyhyesti sanottuna, kirjoitan pientä sarjaa kotikaupungistani ja minulle mieluisista paikoista. 

Joten eiköhän aloiteta tämä postaus! Ensimmäisenä kohteena on entinen seurakunnan kerhotalo, jota pienenä kävin, ennenkuin toiminta siirtyi Juntonkankaan seurakuntakodille. Vanhempieni luona taitaa olla vanhoja kuviakin täältä, mutta en älynnyt kysyä äidiltä, onko niitä kuvia tallella. Jos muistan, ensi viikolla näytän niitä kuvia teille. 



Tontilla on jo monta vuotta ollut nämä vanhan ja pirteän väriset autot.






Tässä on pari kertaa tullut myös uitua ja talvella ajettu moottorikelkalla. Kun kävin Pajusaaren koulua, tänne tuli joka kerta pysähdyttyäkin. 



Tässä ovat kyllä ihanan komeat maisemat, kesäisin varsinkin. Paitsi toisella puolella on MetsäBotnia, joka ei nyt kovinkaan kaunis ole.




Ainoa ero koulun pihapiirissä on se, että nurmikko on kasvanut ja ikkunat on peitetty. Muuten tämä näyttää tismalleen samalta kuin ennenkin. Muistan, että leikimme aina "Kuka pelkää?" peliä ja juoksimme koulun ympäri pelaten hippaa.



Vasemmalla, alhaalla olevalla ikkunalla oli meidän naulakot, muistan, kun istuin kyseisen ikkunan ikkunalaudalla ja joku poika veti minut jaloistani alas ja lensin selälleen maahan.




Mitä piditte tästä postauksesta? Ymmärrän, että paikkoja on nyt vähemmän, mutta olosuhteet eivät oikein antaneet periksi ja tässä nyt oli vähän lähiympäristöäni.